Temen blogi -Aiheesta ja sen vierestä

Perussuomalaisissa on maahanmuuttopolitiikkaa kritisoivia poliitikkoja. Jotkut näistä poliitikoista ja heidän kannattajistaan nimittävät itseään nimellä ”nuiva”. Laajemmin he kutsuivat itseään maahanmuuttopolitiikkakriitikoiksi. Tämä sanamuoto on vaikea ja heistä tuli puhekielessä nopeasti maahanmuuttokriitikoita. Moni poliitikko on vetänyt yhtäläisyysmerkin sanojen ”maahanmuuttokriitikko” ja ”rasisti” välille. Meidän media monilta osin, erityisesti sanomalehdistö, on kilvan lähtenyt tähän mukaan. Kritisoidessasi maahanmuuttopolitiikkaa, huomaat olevasi rasisti ja kaikkien sylkykuppi –sosiaaliroskis.

Viimeisin presidentinvaalikampanja oli parinkin ehdokkaan suunnalta, vastoin kaikkia käyttäytymissääntöjä, yksi oikoista rasistihuutelua. Toiselle kierrokselle ei nämä rasismikortin innokkaimmat heiluttelijat kuitenkaan yltäneet. Sen sijaan sinne pääsi mm. Perussuomalaisia rasistiksi leimanneen puolueorganisaation maltillinen edustaja, edustaja joka oli homo. En sano, että homoudessa sinänsä olisi mitään vikaa, mutta nämä, joita jotkut kutsuvat maailmanhalaajiksi, saivat ainakin tekosyyn kertoa meille Suomen suvaitsevoituvan. Toisen kierroksen kampanjan aikana esiin tuli lieveilmiöitä, joihin jopa Stubb otti vaalivalvojaisissa kantaa. Nämä maailmanhalaajat kun olivat aikalailla tehneet selväksi, että he ovat suvaitsevaisia ja jos joku ajattelee erilailla kuin he, on ahdasmielinen, rasistinen sanalla sanoa inhottava impivaaralainen. Probsit Stubbille siitä, että hän tunnusti itse toimineensa täsmälleen samoin Perussuomalaisia ja heidän äänestäjiään kohtaan. Kaiketi Haaviston kannattajien toiminta sai hänet ajattelemaan sitä miten hän itse aiemmin toimi, kun joutui nyt itse syyttelyn kohteeksi.

Ehkäpä nyt sitten on aika palata avoimempaan keskusteluun, keskusteluun asioiden oikeilla nimillä. Mikä siis sitten on maahanmuuttokriitikko? Lyhyesti sanoen maahanmuuttokriitikko on henkilö, joka kritisoi etupäässä maahanmuuttopolitiikan kahta keskeistä lähtökohtaa.

Lähtökohtana ensinnäkin pidetään sitä, että mahdolliset ongelmat sopeutumisessa, työnsaannissa, koulutuksessa tai muussa näihin verrattavassa asiassa olisi vastaanottavan yhteiskunnan vika. Näistä johdetaan sitten kahta sinänsä hyvinkin erilaista asiaa, joista toinen liittyy yllätys yllätys rahaan. Nimittäin nämä ”sopeutusmisongelmat” on peruste yhä suurempien summien ja yhä laajempien resurssien käyttöön kotouttamiseen. Tuo kotouttaminen on luonut maahan uuden sisäisen ”rälssin” eli ne jotka saavat toimeentulonsa maahanmuutosta ja siihen liittyvästä kotouttamisesta. Toisena, jossa näitä ”sopeutumisongelmia” on käytetty perusteena, on positiivisen diskriminaation oikeutus. Toisena lähtökohtana näyttää olevan ajatus, että etenkin kolmansista maista tuleva humanitäärinen maahanmuutto on itse tarkoituksellinen, luonnonvoiman kaltainen ilmiö jota ei voida, eikä pidä välttää tai vastustaa.

Maahanmuuttokriitikko ei usko kumpaakaan lähtökohtaan. Pikemminkin hän pyrkii kyseenalaistamaan nämä kaksi asiaa. Maahanmuuttokriitikko, itse asiassa hyvinkin vastuullisesti, kysyy minkälaista maahanmuuttoa Suomi ja suomalainen yhteiskunta tarvitsee? Maahanmuuttokriitikko haluaa antaa jokaisen ihmisen harjoittaa omaa kulttuuriaan, kieltään ja identiteettiään tai uskontoaan, myös suomalaisen valkoisen heteromiehen. Tämän vähemmistö kulttuurin, kulttuuri identiteetin tai uskonnon rahoittajaksi ei kuitenkaan yhteiskunnan pidä ryhtyä. Maahanmuuttokriitikko ei hyväksy sen enempää maahanmuuttajan kuin kantasuomalaisenkaan yksilönoikeuksien loukkauksen katsomista läpi sormien ”yhteisöllisten oikeuksien varjolla”. Maahanmuuttokriitikko edellyttää maahanmuuttajilta sekä yhteiskunnalta aktivoivia toimia ja aktiivista osallistumista sopeutumiseksi ympäröivään yhteiskuntaan joihin kuuluu mm. kielenopetus ja ammatillinen koulutus. Maahanmuuttokriitikko on huolissaan lasten oikeuksien toteutumisesta ja vaatii kovia rangaistuksia mm. uskonnollis-rituaalisissa toimissa kuten ympärileikkauskissa ja pakkoavioliitoissa. Maahanmuuttokriitikko siis peräänkuuluttaa vastuullista maahanmuuttopolitiikkaa, vastuullisuutta niin maahanmuuttajaa, maahanmuuttoa vastaanottavan yhteiskunnan, kuin sen alkuperäisten asukkaidenkin kannalta. Maahanmuuttokriitikko peräänkuuluttaa niin ikään vastuullisuutta kulttuurin ja kulttuuri identiteettien törmäyksissä maahanmuuttoa vastaanottavassa yhteiskunnassa. Hän onkin pikemminkin maahanmuuttovastuullinen kuin kriitikko.

Kirjoitus on julkaistu samainaikaisesti UudenSuomen Puheenvuoro palvelussa

Kirjoitus on julkaistu Uuden Suomen Puheenvuoro -blogissani. Laitetaas varmuuskopio tänne, jos hukkuu…

Tätä uutista tuskin julkaisee Uusi Suomi taikka Hesari. Myöskään iltapäivälehtien agendaan se ei kuulu. Itse jäänkin odottelemaan sitä, että poistetaanko blogimerkintäni vai koko blogi. Ans kattoo ny, sano turkulaine.

Itse uutinenhan on islamtieto.com sivuilla julkaistu tieto, jonka mukaan Khalid Yasin olisi tulossa Suomeen ja tarkemin sanottuna Arabianrannataan luennoimaan. Uutisesta kertoi nimimerkki ummuyusuf (tai no voi se olla oikeakin nimi, en tunne heidän nimikäytäntöään). Tämän tiedon vahvistukseksi voitanee sanoa se, että asiasta kertoo myös Helsingin muslimit verkkosivuillaan.

Virallisen jargonin mukaan, jota Usari, Hesari sekä iltalehmät ja -pulut iloisesti toistava, nimittäin Islamilainen uskonto on rauhan uskonto. Myöskin Helsingin muslimit profiloituvat tai ainakin yrittävät profiloitua “maltillisina muslimeina”.

Miksikö epäilen ettei tätä uutista julkaista? Ehkäpä siksi, että kyseessä on Sheikki, joka tunnetaa varsin radikaaleista mielipiteistään ja luennoistaan. Hän on vaikuttanut pitkiä aikoja niin Britannissa, Australiassa kuin Hollannissakin, vaikka onkin Yhdysvaltalainen syntyjään. Häntä on arvosteltu aina Australian pääministeriä myöten länsimaisia arvoja loukkaavista mielipiteistään ja luennoistaan.

Khalid Yasinia siis pidetään uudenajan radikaalina muslimiopettajana. Hänen opetuksiinsa kuuluu mm. se, ettei nuorten muslimien tule käydä korkeakouluopintoja, koska ne vievät pois Allahin tieltä. Samoin oppimateriaaliin kuuluvat käsityksen joiden mukaan Koraani kehoittaisi miestä pahoinpitelemään vaimoa, jos tämä ei tottele sekä se ettei kunnon islmamilaisella voi olla ei-islamilaisia ystäviä. Hänen mukaansa Juutalaiset siinä missä homotkin pitää tappaa ja yleisesti ottaen kristityt ovat eläimiä.

Jotta sellainen rauhanmies tällä kertaa.

Alun perin julkaistu Uuden Suomen Puheenvuoro blogissani.

Paavo Arhinmäki esiintyy nykyajan Robin Hoodina kaikille taitelijoille. Tämä lienee kulttuuriministerin tehtävä. Kun kuviota kaikkinen jalkapallo sun muine hörhötyksineen tarkemmin katsoo tämä lienee kädenojennus kulttuuriväelle, ei kuitenkaan kulttuuria kuluttavalle väelle.

Tämän päiväsestä uutisesta joka uutisoitiin mm. Uudessa Suomessa ministeri Arhinmäki haluaa tekijänoikeuksien laajenevan. Oikeastaan ei tekijänoikeudet mihinkän laajene, mutta niiden perusteella veroluonteisten maksujen laajeneminen on tulossa. Arhinmäen avustajan mukaan hyvitysmaksu on tulossa vain älypuhelimiin ja tietokoneisiin, ei esim. tabletteihin, sikäli kun uutiseen on uskominen. Tosin tässä yhteydessä ei selviä mikä on “älypuhelin“. Valitettavasti tällä hetkellä todellisuudessa tilanne on se, että se mikä kolme vuota sitten oli “älypuhelin” on joka suhteessä könkkö tekele nykyiseen peruspuhelimeen verrattuna. Halvinkin Nokialainen omaa enempi toimintoja kuin parinsukupolven vanha communikaattori ja kehityksen uskoisin jatkuvan samansuuntaisena. Todellisuudessa tuo maksu tulee siis olemaan osa jokaisen myytävän puhelimen hintaan ennemmin tai myöhemmin, halusimmepa sitä taikka emme. Näin ollen Arhinmäki tulee tehneeksi todeksi Teoston märän päiväunen. Tässä päiväunessa musiikki myydään ensin CD-levynä, sen jälkeen kopiona puhelimeen ja/tai tablettiin sekä musiikin tallentamisesta masetaan erikseen, siis laitteesta, jolla tallennus tehdään. Yksi musiikkiesitys siis saadaan rahastaa vähintään neljään kertaan.

Samaisessa haastattelussa Arhimäen avustaja toteaa, ettei hyvitsmaksu tule laajenemaan tablet -koneisiin. Mikähän se tablet mahtaa olla, jos ei kerta tietokone? Jos ja kun moni läppäri saa ominaisuuksia tableteista ja toisin päin kuten Lenovon jo markkinoilla olevasta koneesta nähdään, niin en usko lainkaan etteikö noille myös hyvistysmaksua lätkäistäisi. Lisäksi kun huomioidaan, että jo nyt monessa koneessa on erillaisia siirrettäviä muisteja, jotka on jo nyt tai ovat Arhimäen mielestä saatava hyvitysmaksun piiriin, niin aletaan huomaamaan, että yksi ja sama musiikkiesitys maksetaan, ei yhtä, eikä edellä puhuttua neljää vaan kenties viisi - kuusi kertaa.

Jos joku kuvitteli, että tässä olisi kaikki mitä Arhinmäki haluaisi niin erehtyi pahemman kerran. Arhimäki kirjoittaa blogissaan:

“Hyvitysmaksukertymän vähentyminen on saatava pysäytetyksi ja sen taso uudelleen nousuun. Nopeiden nettiyhteyksien – joita siis käytetään laajamittaisesti tekijänoikeussuojatun sisällön lataamiseen – liittäminen hyvitysmaksujärjestelmään saattaisi olla yksi osa ratkaisua.”

Arhinmäki on siis ihan tosissaan sitä mieltä, että nettiä käytetään tekiänoikeus suojatun materialin levittämiseen siinä laajuudessa, että internettiin, siis liittymiin pitää saada Teostolle menevä osuus. Eli vaikka menisin ja lukisin vaikka Uutta Suomea, niin minun pitäisi siitä ilosta maksaa teostomafialle jotain. Kuinka paljon ihmisen pitää vieraantua ympäröivästä todellisuudesta, että menee tuollaista ehdottamaan? Arhinmäki bloginsa otsikossa kertoo olevansa taitelijan puolella, suuria mediakorboraatioita vastaan. Kukaahan mahtaisi olla kuluttajan siis sinun ja minun puolella? Arhimäki ei joko ymmärrä tai halua ymmärtää, ettei mikään media yhtiö sen enempää kuin internet operaattorikaan tuota maksua maksa omasta pussistaan, vaan kyllä sen maksaa ihan jokainen käyttäjä.

Suomalaisessa mediassa ei ole käytännössä lainkaan digitaalista toimijaa. Tämä kertoo osaltaan hyvinkin paljon siitä, että meillä media on varsin printtipohjaista. Se osa joka ei ole printtipohjaista pohjaa liiketoimintansa muualle. Yhteistä kuitenkin näille kaikille on se, että heille se verkko on enemmän tai vähemmän pakkopullaa. Välttämätön paha onkin pyritty ohjamaan verkosta siihen “omaan” mediaan. Pläni toimii vain tavattoman huonosti. Erillaisten medioiden verkkotoimitukset ovat kooltaan ja resursseiltaan jotain säälittävän ja naurettavan välillä. Tällä puolestaan on seurauksensa.

Suomessa (eikä vain Suomessa) journalismi muodostuu nykyisin lähinnä kolmesta osaasta, joita voisi yhdessä kutsu nimellä copy-paste-journalismi. Tälle on tyypillistä se, että joku joskus löytää “uutisen” se tuodaan kääntämällä suomeen, jonka jälkeen muut sen sitten kopioivat. Hyvin usein tuo uutinen tulee Reutersin kaltaisilta uutistoimistoilta. Tietysti uutisen toimittaja voi olla suomalainenkin, mutta se ei muuta sitä, että muut toimijat copy-pastevat kyseisen uutisen. Usein tosiaankin sanasta sanaan.
Omat uutiset on hyvin usein nostoja lähinnä omista blogeista, tämä on hyvinkin yleistä. Hyvänä esimerkkinä kahdesta edellämainitusta lienee kirjoittamani blogi merintä “Ei Tainaa minun takapihelleni“. Kirjoitin merkinnän about samaan aikaan kun luin samalla nimellä toimivasta FB -ryhmästä, joka oli saanut “innoituksensa” Ajankohtaisen kakkosen ohjelmasta. Mitä tapahtui, no Uusi Suomi uutisoi kyseisen ryhmän. Ei nostanut itse blogimerintää siis, mutta nosti ryhmän uutiseksi. Tätä sitten seurasi Iltalehti ja useammat maakunnalliset lehdet. Jokainen toiminnallaan yritti uskotella lukijallee, että kyse oli nimen omaan heidän uutisesta. Jos olisin katkera kysyisin, että missä se journalismi tuossa touhussa oikein oli.
Toisena esimerkkinä kerrottakoon vaikka tannoinen FB tilapäivitys ja siitä noussut kohu. Taannoin puhuessani erään toimittajan kanssa, joka teki aiheesta noin kissan kokoisin kirjaimin lööpin. Kysyi, että oliko hän oikeasi lukenut kyseisen tilapäivityksen. Vastaus oli ettei ollut. Hän tunnusti olleensa (ja olevansa edelleen) täysin toisenkäden tiedon varassa, lähinnä kavereiden, toisten lehtien jne. varassa. Tämäkin on hyvin tyypillistä tämänpäivän suomalaisessa journalismissa -valitetavasti.
Kolmas ryhmä ja ehkä se joka on kaikkein lähimpänä oikeaa journalismia (ainakin kuten minä sen ymmärrän) menee aika ohi laatujournalismista. Tämä on mm. iltapäivälehdissä harrastettu kauhistelu mm. siitä kuka milloin tippui “Tanssii tähtien kanssa” -ohjelmasta tai mitä mikko tekikään BB -talossa. Ei sen puoleen löytää se sokea kanakin joskus kukon.

Kaikkinensa Suomalainen (eikä taas ainoastaan suomalainen) journalismi on hyvin usein vääristelevää, lähes aina tarkoitushakuista ja jatkuvasti yksipuolista. Journalisteilla tai ehkä pitäisi sanoa “journalisteilla” rajaton halu vaatia ehdotonta avoimuutta toisilta, olivatpa ne sitten politikkoja vaalirahoineen tai yrityselämän edustajia vero yms. tietoineen. Kuitenkaan he itse eivät ole valmiita kertomaan lähteitään tai sitä mihin juttunsa kulloinkin perustavat.
Jos nyt ottaisi esimerkiksi vaikka talouden, niin usein, ihan liian usein juttu on käytännössä kopio yrityksen tiedotteesta. Yhtälailla monesti uutinen on referaatti tutkimuksesta. Tällöin itse asiassa se toimituksellinen työ on ulkoistettu. Millä muulla alalla se ydinosaaminen / ydinbusiness ulkoistetaan? Toisaalta avoimen puuttuminen on luonnollista journalismissa. Kukapa haluaisikaan kertoa julkisuudessa, että kaikki mitä toimitukselle syötetään menee kritiikittä läpi sen enempää kuin sitäkään, että kuinka paljon tuli taas liioiteltua/valehdeltua. Toimituksista ja toimituksellisesta työstä puuttu asioiden läpinäkyvyys ja siksi luottamus on yleisesti ottaen hyvin, hyvin heikkoa. Luottamuksen lisääminen niin uutisvälineissä kuin ihan tavallisen Matti ja Maija meikäläisen blogeissa on loppujen lopuksi hyvin yksinkertainen toimenpide:
Kerro mihin tämä ja tämä tieto ja/tai analyysi perustuu.
Itse olenkin ottanut käytännön, jonka mukaan kertomatta lähteitäsi, minä en sinua usko. Tämän pitäisi pitkässä juoksussa olla useammankin ihmisen katsanta kanta, sillä se kannustaa toimittajaa siihen itsenäiseen ajatteluun, kritiikkiin ja useamman tietolähteen hakemiseen. Ehkä se on ensiaskel kohti laadukkaapaa journalismia.

Minua ei tietenkään ole pakko uskoa, ei sinne päinkään. Kehoitankin lukiaa tutustumaan mm. Johanna vehkoon kirjaan “Painokoneet seis - Kertomuksia uuden ajan journalismista“. Kirjassaan Johanna pyörittelee paljonkin samoja teemoja mitä minä teen, vähän eri lähtökohdista tosin. Päätelmät tai ainakin huomiot on joka tapauksessa hyvin saman tapausia.

“Miten journalismin tekeminen pitäisi rahoittaa ja organisoida, jotta laadukkaan journalismin tulevaisuus turvattaisiin?”

Kysymys on hyvä, vaikkakin itsessään absurdi, maassa missä journalismia ei (enää) ole. Journalisteja kylläkin, hyviäkin, tosin heidän tekemisensä on usein varsin kaukana journalimista. Tän päivän eliittitoimittajat, jotka saattavat jopa juttuja tehdä, siis niitä ihan oikeita uutisia ovat, niin hassulta kuin se kuulostaakin, freelancereitä. He ovat ainoa ryhmä, jolla on aikaa tehdä juttunsa hyvin ja he saavat (suhteellisen usein) valita aiheensa ennen kun se menee koneiston rattaisiin. Ehkä siksi he ovat usein myös kaikkein heikoimmin palkattuja ja muun toimittajakunnan sylkykuppeja.

Mitä tuleen vittaukseen organisaatiosta. Organisaatiolla ei sinällään, siis sen muodolla, niin suurtakaan väliä. Kyseessä voisi olla verkosto, ei kuitenkaan ehkä siinä perinteisessä mielessä van eräänlainen tiimien verkosto. Se tosin on vain yksi mahdollisuus.

Rahoituslähteitä sen sijaan, tai mahdollisia rahoitusläheteitä on useita. Jakelumahdollisuuksia siinä missä rahoituskeinojakin on. Uskallusta ajatella toisin sen sijaan ei ole. Meidän mediatalot on tänä päivänä hirttäytyneet niin siihen perinteiseen malliin, ettei niillä ole halua yrittääkkään murtaa “noidankehää”. Tämä on johtanut tilaajamäärien laskuun ja sitä mukaan ilmoitusmäärän laskuun, jotka yhdessä muodostavat myynnin laskun, siis tulojen laskun. Tulojen laskuun puolestaan reagoidaan kerta toisensa jälkeen potkimalla jengiä ulos. Toimituksesta tehtävien irtisanomisten tulos näkyy lopputuotteen laadun laskuna, joka edelleen laskee tilaajakantaa jne. jne. eli syntyy kierre, jolla paitsi journalismi, niin koko media tapetaan. Niin kauan kuin tilaajia on yli kriittisen märän mitään halua uuden ideoimiseen saatikka toteuttamiseen ei ole. Kun tilaajamäärä menee alle kriittisen määrän, niin on myöhäistä tehdä mitään.

Alalla on siis ongelmia. Toisaalta ala itsessään ei ole valmis uudistumaan, kun taas toisaalta alan ulkopuolisten tekijöiden mukan tuloon ei ole rohkeutta, kun on mukana niitä “perinteisiä vahvoiksi koettuja toimijoita“. Tietyllä tavalla tässä ei vaan nähdä metsää puilta -valitettavasti.
Ne joilla saattaisi olla halua, ideoita ja rohkeutta, niin heiltä puuttuu tarvittavat resurssit. Ei ole olemassa niin jounralistisen organisaation tai sen rahoituksen turvaamiseksi yhtä ainutta oikeaa tapaa, vaan se konsepti pitä hakea eräänlaisena sekoituksena käyttäen yhtä tai useampaa tapaa prosessin eri vaiheissa sen matkalla (juttu)ideasta lopputuotteeksi, riippumatta siitä minkälainen se lopputuote sitten loppujen lopuksi o.

Facebookissa leviää kulovalkean tavoin Ei Tainaa minun takapihelleni -ryhmä, eikä mielesäni syyttä. Ryhmä on syntynyt taannoisen Ajankohtaisen kakkosen lähetyksen kirvoittamana.

Tuossa lähetyksessä otettiin esiin se, että kehitysvammaisia ei pitäisi asuttaa laitoksissa, vaan heille pitäisi antaa mahdollisimman kodinomainen asuminen, oma koti mieluusti jos se suinkin on mahdollista. Ongelmia kuitenkin on niin palveluiden kuin sopivien asuntojenkin suhteen. Yllättävänä seikkana olikin naapurit ja heidän suhtautuminen kehitysvammaisiin.

Ohjelma kuvaa 33 -vuotiasta kehitysvammaista Thomaz Czerniwczaa. Hänen pitäisi pästä keväällä omaan kotiin Liedon vanhalle verkatehtaalle. Nyt asujamistosta esiintyi yksi, Taina Kovalainen, Ajankohtaisessa kakkosessa. Tainan viesti oli selkeääkin selkeämpi, “Ei mun takapihalle”, käyttäen mm. ilmaisuja:
- “Tämä voi vaikuttaa asuntojen jälleenmyyntihintaan.”
- “Nää on vaan elämän faktoja.”
- ...”Jos ihminen on kehitysvammainen, ei tiedä, mikä sen aste on. Käyttäytyminen ei ole sitä, mihin ihmiset ovat tottuneet.”
- “Täällä yhtäkkiä pitää olla lukkojen takana.”

Minulle heräsi kyllä kysymys missä on nyt meidän kaikki kukahattutädit ja sedät? Missä on se niin autuaaksi tekevä jeesustelu kaikkien ihmisten oikeudesta ihmisarvoiseen elämään? Missä on se heidän harrastama maailman parannus nyt?

Eikö tämä olekkaan vihapuhetta? Voiko vihapuheeseen syyllistyä ainoastaan jos puhuu tummasta tai seksuaalisesti poikkeavasta henkilöstä? Minusta tämä on jotenkin pöyristyttävää, mutta valitettavasti en ole yhtään yllättynyt tästä asennoitumisesta. Niiden samojen kukkahattu tätien ja setien mielestä on ihan ok, kun opiskelijat pakotetan nuoresta iästään lähtien velkavankeuteen. Kukahattu tätien mielestään on ihan ok, että eläkeläiset näännytetään nälkään ja sotainvaliidit jätetään heitteille. Kukkahattu tätien mielestä on ihan ok lukita vammaiset laitoksiin, mutta olet pahimanluokan rikollinen, joka vissiin pitäisi ruoskia kuoliaaksi mikäli erehdyt sanomaan neekeri. Anteeksi vain, mutta minua yökättää moinen tekopyhyys, jossa toistuvista eriasteisista rikoksista tuomittu maahanmuuttaja on parempi ihminen kuin vammainen, sairas tai vanhus.